Lomituspalvelut 50 vuotta

Minut valittiin Keskusliiton ensimmäiseksi sosiaaliasiainhoitajaksi 1.7.1969 alkaen, jolloin MYEL oli jo toimeenpanovaiheessa ja paljon oli töitä senkin kanssa.

Mutta loma-asiasta tuli ylivoimaisesti suurin työsarka: käytännössä tyhjältä pöydältä lähdettiin luomaan lakisääteistä järjestelmää. Siinä kuumimmat ja ratkaisevat hetket elettiin keväällä 1973.

Muistan ikuisesti hetket, jolloin valtuuskunnan jäsenet astelivat kevätkokoukseen MTK:n opistolle ja jo eteisessä ilmoittivat, että kotiin ei ole paluuta, ellei lomalaista ole mustaa valkoisella tuliaisiksi. Äärimmäisen tiukat neuvottelut siitä valtion kanssa tuli.

Yleensä valtuuskunta oli pitänyt vain päivän kokouksia. Tällä kertaa valtuuskunta oli opistolla kolme päivää ja kaksi yötä, kunnes maataloustulosopimuksen pöytäkirjaan oli saatu yksi lause: Maatalouden vuosilomalaki tulee voimaan 1.4.1974.

Olen kutsunut tätä ”emäntien emansipaatioksi”. Sen toteutumiseen tarvittiin silti kaikkia järjestön edunvalvonnan keinoja.

Heimo Tuomarla

Kultaisella 80-luvulla, kun työaika oli 8 h karjan koosta riippumatta, tehtiin paljon myös muita töitä. Eräässä käsinlypsypaikassa maito ei mennyt meijeriin, vaan siitä tehtiin voita, eli sain tuonkin opin. Lisäksi leivottiin pullaa ja ruisleipää, jonka myös opin silloin. Kotiin päästyä oli pakko kotonakin kokeilla. Eli noista työajoista sai inspiraatioita aina kotiin vietäväksi, ikkunoiden pesusta lähtien.

Nimimerkki Kirshi

Ohjaajana toimiessani ilmoitin työntekijälle, että menee lomittamaan Raijalle. Tämä oli aikana ennen lomitusnettiä. Muutamia päiviä myöhemmin tiedustelin Raijalta, että miten on mennyt loma. Hän oli ihmeissään kysymyksestäni, loma? Ei ole lomittajaa näkynyt. Soitin lomittajalle, hän oli kyllä Raijalla lomittamassa, mutta naapurin Raijalla, joka oli ollut hyvin iloinen yllättävästä lomasta. Enpä ollut muistanut, että kylällä oli kaksi Raijaa.

Nimimerkki viisiässää

Oli tavallinen uudenvuoden lomitus 2000-luvun alussa. Kotiväki oli mökissä muutaman sadan kilometrin päässä. Uudenvuoden aattona työparin (harjoittelijan) kanssa ihmeteltiin, miksi lanta ei mene ulos vaan nousee sisälle. Käytössä oli vanhanaikainen lantakone kettingillä. Juhlahumussa kukaan ei vastannut meille: ei isäntä, ei päivystys, ei työkaverit. Vihdoin saimme juhlan keskeltä kiinni yhden iäkkään työkaverin.

Ymmärsimme, että kettinki on poikki, etsikää kettinkiä. No me kaksi blondia kädet kaulaan asti lannassa etsimme sitä kettinkiä lorista. Ei sitä löydetty, varmaan kädet olivat liian lyhyet.

Päätimme, että keitetään kahvit ja viedään kärryillä lannat ulos. Kahvinkeitin on, kahvi on, mutta suodatin puuttuu… Ei hätää, hengityssuojasta tehtiin sopiva kahvisuodatin.

Meni muutama tunti lisää, kun saimme puhdistettua navetan lannasta.

Olisi voinut lähteä kotiin, kunnes yksi ihana hieho päätti alkaa poikimaan. Toki poikimista pitää odottaa ja auttaa vasikka maailmaan 🙂

Päätimme tilata pizzaa navettaan ja odotella vuoden vaihtumista ja uuden elämän syntymistä.

Zanna Lavrucenoka

Olin taas lupautunut juhannukseksi töihin pyhätyökorvausten toiveessa. Juhannusaatto venähtikin todella pitkäksi poikimisten yms. tapahtumien johdosta. Kyllä harmitti, kun maatilan ympäristöstä kuului pullojen kilinää ja saunojen lämmityksestä tuleva savu tuoksui ihan juhannukselta. Lopulta pääsin lopen uupuneena puolilta öin lähtemään kotia. Kotimatkalla, paikallisen kyläkeskuksen kohdalla, vastaan käveli seitsemän täysin alastonta miestä jonossa. Jokainen tervehti minua kättä nostamalla vuoronperään. Se näky hymyilytti loppumatkan ja hymyilyttää nyt vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Se oli viuhahdus!

Ari Lankila

Elettiin kesäloma-aikaa 90-luvun lopussa. Olin lomittamassa eräällä tilalla, jossa oli lypsykarjaa ja sonneja.

Silloin oli usein tapana, että lapset tulee viettämään aikaansa lomittajan kanssa. Ja niin kävi tälläkin kertaa. Isäntäparin lapset perheineen olivat viettämässä kesälomaa. Tälläkin kertaa lomailevat kaupunkilaislapset lomittajan mukana navetta-askareita katselemassa.

Aamulla lehmät lypsettyäni sainkin kaveriksi 6-7-vuotiaan energisen pojan. Muu talonväki ja lomalaiset olivat varmaankin vielä nukkumassa.

Poitsu tapansa mukaan kulki perässäni, ja kertoili omia juttujaan kysellen milloin mitäkin.

Sitten kävi näin. Lähdin hakemaan ulkoa kuiviketurvetta sonneille. Poika taas seurasi perässäni. Sonninavetan ulko-ovi menikin perässäni kiinni. Ovi oli niin tiukka, että poika ei saanut sitä voimillaan auki. Ajattelin, että haen siitä navetan läheltä turvetta saavillisen nopsaan ja sitten palaan taas navettaan. Kyllä poika siellä sen aikaa jaksaa odotella.

Kun pääsin turvekasalle, niin alkoi kamala huuto ja parku. Päässäni takoi heti näkymä, että sonni on potkaissut tai sarvellaan keihästänyt pojan. Eli äkkiä takaisin katsomaan mitä tapahtuu. Säikähdin ihan tosissani.

Avasin oven, mutta poikaa ei näy missään, ja eläimetkin ovat rauhallisia, vaikkakin valppaina. Mutta pojan huuto vaan jatkuu entistä kovempaa.

Sitten huomaan sontaoven olevan auki. Neuvokas poika oli sen kautta päättänyt poistua ulos, mutta olikin puolireiteen uponnut sontaan ja liejuun. Siellä hän seisoi pelkät shortsit jalassa eikä päässyt liikkumaan mihinkään.

Siinä vaiheessa muutkin talossa olleet heräsivät siihen huutoon, ja tulivat lähes ampaisemalla paikalle. Porukalla vedettiin poika kuiville, ja poika sekä minä selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Niin ja poika taisi saada kylläkin esipesun puutarhaletkusta. Pienet haisaappaatkin tuli pelastettua lantalan uumenista.

Tässä olisi ollut ainekset vaikka millaiseen tapaturmaan, eli oli onneakin mukana, että ei sattunut pahemmin.

Jälkeenpäin olemme asiaa muistelleet, kun kyseisten ihmisten kanssa olemme tavanneet.

Näin muisteli lomittaja Pirkanmaalta.

Nimimerkki Charcoalhill

Pääsin lomitustoiminnan aloitusvaiheisiin 1974. Laki tuli voimaan 1.4., mutta toimintaa oli suunniteltava sitä ennen. Olin juuri aloittanut tuottajayhdistyksen sihteerinä ja siitä seurasi, että minut valittiin perustetun lomalautakunnan puheenjohtajaksi.

Tuottajien puolelta oli suositeltu, että uuden hallinnon muodostamiseen valitaan henkilöitä, joilla on päiväkohtainen kosketus karjataloustyöhön. Lakipykälät ja asetukset määrittelivät toiminnan rajat, etusijalla rahoituksen. Olin hyvin nuori enkä pelännyt uuden asian käynnistämistä; olinhan ollut samanlaisessa tilanteessa jo 1970 käynnistettäessä maatalousyrittäjien eläkevakuutusta. Melan asiamiehenä tunsin tilat ja ihmiset, joten lomitustoiminta niveltyi sen kanssa luontevasti kuten MTK:n järjestötyökin.

Lautakunta valittiin poliittisin perustein, mutta sihteerikysymys oli myös ratkaistava. Niin Kuhmoisten kunnassa kuin yleisesti muuallakin lomitustoiminta sälytettiin maataloussihteerille. Keväällä 1974 ei voitu ennustaa, kuinka uusi järjestelmä käynnistyy, mitä se vaatii sihteeriltä ja lautakunnalta ja minkälaisen vastaanoton uusi sosiaalipoliittinen palvelu saa karjatalousihmisten keskuudessa.

Kunnassamme tuli ensimmäisenä vuonna käsittelyyn 225 lomahakemusta, jotka lautakunta kävi läpi yksityiskohtaisesti. Lomaoikeuttaan käytti 87 % karjatalouden harjoittajista. Lomaoikeus oli aluksi vain kuusi päivää, ja lomittajina toimivat yleisimmin perheenjäsenet. Kunnan kuukausipalkkaisia lomittajia tavoiteltiin, mutta vaikeata se oli. Tiloilla luotettiin enemmän perheenjäseniin tai naapuriin. Lomittajan työtuntien määrittelyssä ja työn rajaamisessa oli joskus vaikeuksia. Lomaoikeuden sai, jos oli kaksi lypsylehmää. Käsinlypsäjiä tarvittiin ja eräällä pikkutilalla kotivoin valmistajaa. Vanhin lomaan oikeutettu oli 85-vuotias isäntä.

Lomittajan tärkein työkalu oli aikoinaan talikko; nyt moniosaajien on hallittava koneet ja tekniikka, mutta edelleen elävien eläinten hyvä kohtelu. Lomittajien arvostus on kohonnut ja yhteiskunnan rahoitus on tärkeä.

Seppo Unnaslahti

Suomen suvi oli kauneimmillaan 1970-luvun alkupuolella. Mummulan kivikkoisella laitumella suurten ikikuusten alla käyskenteli parikymmenpäinen lehmälauma. Piikkilanka-aidan takaa ja myöhemmin modernin paimenpoika-aidan ylitse annoin lehmille voikukanlehtiä.

Oli aivan uusi asia, että mummu, vanha emäntä, pääsi lomittamaan enoni ja vaimonsa karjaa. Nuori perhe kolmine lapsineen pääsi auto- ja telttamatkalle Lappiin asti. Myöhemmin jopa Norjaan asti. Hammerfestkin tuli heille tutuksi lomituksen ansiosta.

Mummu lypsi lehmiä sekä käsin että koneella. Taidettiin elää siirtymäaikaa, joten monipuoliset taidot olivat hyväksi. Apuplikkana sain putsata ja ”kuivittaa” lehmien aluset. Mummu varoitteli potkuista. Osa lehmistä oli äkäisiä, mutta mummu valitsi joukosta vanhan Pöllö-nimisen lehmän, joka antoi kiltisti lapsenkin opetella käsin lypsyä. Lypsykone kuitenkin ”lauloi” taustalla ja huippuluokan maitoa suihkusi utareista. Kun en ollut saanut kunniaa syntyä maatalon lapseksi, rakastin jopa lannan luomista ja navetan hajua. Olin ylpeä saadessani lomittajamummulta luvan ruokkia vasikoita ämpäristä. Siirrellä heiniä lehmien eteen ja huiskia kärpäsiä pois niiden peräpäistä.

Joskus lomitusaikaan sattui syntymään sialle porsaitakin tai lehmä poiki. Mummu ei tästä ollut kovin mielissään, sillä olisi jättänyt vastuun nuorelle emännälle ja isännälle, mutta aina saatiin kuitenkin kunnialla tulokkaat maailmaan. Minua varjeltiin, pidettiin liian herkkänä lapsena, jotta olisin saanut nähdä suoraan poikimista. Keinosiementäjän käyntien aikaankin komennettiin navetasta ulos.

Näistä kesäisistä lomitusviikoista jäi rakkaita muistoja. Myös valtava arvostus maatalon emäntien ja isäntien työtä kohtaan. Jopa niin suuri arvostus, että vuosien myötä olen surrut sitä, ettei omalle kohdalleni tätä työtä suotu, vaan jouduin ansaitsemaan elantoni paljon teoreettisemmalta työmaalta. Vieläkin surullinen kehitys näyttää jatkuvan, kun pienet karja- ja maatilat joutuvat pakon edessä näinä aikoina lopettamaan. Navetoistakin tuntuu välillä tulevan kuin suuria tehtaita kaikkine robotteineen. Toivottavasti tekninen kehitys ei ikinä tule korvaamaan täysin lomittajia, ihmisiä, joille lehmät, vasikat, siat, porsaat ja kaikki muutkin eläimet ovat niin tärkeitä.

Nimimerkki Lomittajan aputyttö Nevosta

Olimme perheemme kanssa lähdössä viikon lomalle ja sanoimme lähtiessä lomittajalle, että pikkuasioitten takia ei tarvitse soitella. Viikon kuluttua palasimme ja kysyimme lomittajalta, miten on viikko mennyt, niin lomittaja tuumasi, että kyllä tuli mummuvainajan Nitrotkin mieleen. Nimittäin traktori oli kaatunut pelto-ojaan, kun hän siirsi etukuormaajalla rehupaaleja. Ammattitaitoisena lomittajana hän kysyi traktorikorjaamosta ohjeet, miten kaatunut traktori käynnistetään ja pyysi tuttava-isäntää vetämään traktorin renkailleen. Onneksi lomittaja ei loukannut itseään ja traktoristakin särkyi vain majakkalamppu. Isännän kysyttyä, mikset soittanut, niin lomittaja tuumasi, että ”pikkuasioistahan” ei tarvinnut soitella.

Nimimerkki Heli Maarit

Puin ammattiylpeydellä lomittajan haalarit päälleni parin vuosikymmenen ajan, työkohteeni olivat Pohjois-Pohjanmaalla ja Uudellamaalla. Reppuuni kertyi paljon kokemuksia ja kohtaamisia.

Olin 18 -vuotias ollessani viikon töissä lypsykarjatilalla yrittäjäperheen lomaillessa Lapissa. Tilalla asiat menivät hyvin, olihan tila minulle entuudestaan tuttu. Tapana oli viimeisenä lomitusiltana juoda kahvit yrittäjien kanssa, päivittää navetalla oleva tilanne ja vaihtaa kuulumisia.

Siinä sitten istuimme pirtin pöydän äärellä pullakahvilla, kun näin navetan olevan tulessa ja kiljahdin että navetta palaa. Siitä lähti vuoden mittainen tapahtumaketju liikkeelle.

Emäntä jäi soittamaan palokuntaan, me isännän kanssa lähdimme kartoittamaan tilannetta. Tuli oli navetan vintillä ja karja navetassa, pois lukien kantavat hiehot, jotka laidunsivat kesän ajan niityllä.

Navetan välikatto oli betonia. Päätimme pelastaa karjan laitumelle ja luottaa että välikatto antaa meille aikaa toimia.
Verkkokalvolleni on piirtynyt kuva hetkestä, kun potkaisin lehmien kulkuoven auki punaisilla ballerinakengillä ja ymmärsin, että ei ole aikaa vaihtaa kumikenkiä. Saimme ajettua lehmät laitumelle. Työtä helpotti, että oli kesä ja lehmät olivat tottuneet laiduntamaan päivät ulkona. Vasikat eivät osanneet poistua, mutta jostakin löytyi voimaa ja keinoja saada nekin pelastettua.

Kun olimme karjan saaneet ulos, katselin vasikka kainalossa marjapensaan juurella, kun paloautot tulivat ja miehet alkoivat kastella muita pihan rakennuksia, navetta oli jo menetetty liekeille.

Kokemus oli nuorelle lomittajalle pelottava ja mietin olinko jotenkin aiheuttanut tulipalon. Tapahtuma kuitenkin tiiviisti suhteita yrittäjiin. Hoidimme karjaa naapurin navetassa, kun uutta navettaa rakennettiin.

Palon syttymissyy löytyi navetan vintin sähköjohdosta.

Nimimerkki Lypsäjä

Elämäntilanteen muuttuessa tuli ajankohtaiseksi muuttaa Etelä- Suomeen. Uudellamaalla tilan pito oli pohjoista monimuotoisempaa, luonto rehevämpää ja laidunkausi pitempi. Etelä-Suomesta mieleen jäi syksyinen tapahtuma.

Olin menossa tutulle maatilalle töihin, tiesin että olisin yksin tilasta vastuussa, kun yrittäjät olivat lähdössä risteilylle. Asiassa ei sinänsä ollut uutta eikä kummallista.

Olin kuitenkin edellisenä iltana vienyt vanhempani lentokentälle, joten nukkumaanmeno olisi normaalia myöhemmin. Jännitin heräisinkö aamulla herätyskellon soittoon. Huoli oli aiheeton.

Heräsin kuitenkin ajoissa. Söin nopsaan aamupalan ja lähdin töihin puolison jäädessä nukkumaan.

Niinpä ajelin huolettomana Porin tietä. Toki vähän ihmettelin, kun muuta liikennettä ei ollut, vaikka oli arkiaamu. Ajoin navetan eteen ja siinä aloin katselemaan, että muilla tiloilla ei näkynyt valoja eikä liikettä.

Siinä sitten hetken hölmisteltyäni huomasin katsoa kelloa tarkemmin. Olin tullut kolme tuntia liian aikaisin töihin, kello oli 3.00. Hyvin nolona sammutin auton ajovalot, peruutin pihasta hiljaa ja ajoin kotiin hetkeksi nukkumaan.

Tapahtumasta en kertonut yrittäjille, sen verran hävetti oma tyhmyys.

Noista ajoista on jo tovi. Jouduin kouluttautumaa terveydellisistä syistä uutteen ammattiin. Muistelen lomitustyötä antoisana, vaativana työnä. Tiloilla näin eri elämäntilanteita ja kohtaloita. Ilman niitä kokemuksia en olisi se henkilö, joka nyt olen.

Nimimerkki Lypsäjä